Vielä ennen matkaa

Keskiviikkona reissun jälkeen vein Miriamin kyläilemään Leenan luokse, hän kun oli ihanasti luvannut ottaa neidin hoiviinsa psykiatrilla käyntini ajaksi.

Itse olen sitä mieltä, että vihdoinkin lääkemäärä olisi oikea ja olen kuullut myös kommentteja, että kuulostan pirteämmältä. Mutta en haluaisi loppuelämääni näillä annoksilla pitää itseäni "elossa" vaan haluaisin jotenkin päästä selville miten (ja milloin) voisin alkaa vähentää ja lopulta lopettaa. En odota mitään pikakonstia, mutta jotain suunnitelmaa ja tietoa.

En kauhean paljon tältä käynniltä odottanut, mutta en myöskään tämän psykiatrin ratkaisua seuraavaksi 2 kuukaudeksi. Psykiatri ei (tietenkään) ollut sama kuin viimeksi, aksenttikin oli toinen - toki yhtä vahva ja en esimerkiksi ensikuulemalta ymmärtänyt sanaa itsemurha vaan kysyin mitä se on ;o))). Ilmeisesti itsemurhatuntoja on kysyttävä täällä tapahtuneiden surullisten hoitovirheiden vuoksi. Hän oli 45 minuuttia myöhässä ja vajaan 20 minuutin käyntini aikana hän vastasi kännykkäänsä ja puhui viitisen minuuttia toisen potilaan omaisen kanssa... Puhelun aikana hän oli (onneksi) unohtanut mitä oli ennen sitä kysynyt, sillä en olisi osannut vastata miksi tunnen oloni 5+ ksi asteikolla 1 - 10 enkä kuudeksi tai seitsemäksi.

Kysyi rutiinikysymyksiä ja sitten kiinnostuksistani. Sanoin, että olen kiinnostunut monista asioista kuten lukemisesta, käsillä tekemisestä ja pianon soitosta MUTTA en saa itseäni tekemään mitä haluaisin tehdä ja tähän tarvitsisin apua. Enpä olisi uskonut, että hänellä on ratkaisu ongelmiini seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi: on soitettava pianoa viisi minuuttia päivässä. Piste ja näkemiin, nähdään 22.9.

ONNEKSI tunnen että lääkitys olisi nyt kohdallaan ja että vihdoin olisi myös ITSELLÄNI voimia alkaa hoitaa itseäni ja löytää itsehoitokonsteja. Kunhan pääsen takaisin kotiin niin alan tosissani itse itseäni auttamaan.

Nyt viimeiset pakkaukset, aamulla lähtö puoli neljän aikaan kohti Marokkoa.

Purkamista ja pakkaamista & reissukertomus

Tiistaina palasimme kotiin ja ihanan viileään Irlantiin. Lauantaina anivarhain taas lähdemme. Suomen reissu meni odotettua paremmin. Kuvat kännykällä otettuja.

6.7. tiistaina Ennen neljää aamulla lähtö kentälle, matka sujui hyvin (vaikkei neitonen pienoinen nukkunut lainkaan). Perille päästyämme lähinnä ihailimme vanhempieni pihaa, kävimme läheisessä leikkipuistossa ja Jumbossa (seuraavaa päivää ajatellen).


7.7. keskiviikkona vietin synttäreitäni mm. kahvittelemalla kahden ex-työkaveri äitiystävän ja lasten kanssa leikkipuistossa


8.7. torstai oli hemmottelupäivä sekä itselle että Miriamille. Cafe Ursulassa nautittujen herkkujen jälkeen pari tuntia reikihoidossa kun lapsi riemuitsi elämänsä ensimmäistä Linnanmäki käyntiään turvallisesti kummitätinsä kanssa. Ukkoskuuro kasteli sekä lapsen että kummin ja jouduin itse lopettamaan Stello ostoskeskuskäyntini kesken kaiken rakkojen ilmestyessä kantapäihini...

9.7. perjantaina tuli siskoni Helsinkiin ja äitini sai sinänsä hyviä uutisia syövästään; pieni ja leikataan 28.7. Kun siskoni oli leikkipuistossa pulikoimassa Miriamin kanssa pääsin supermarkettiin tekemään itsekseni "kuivaruoka" ostokset. Illalla jäimme Miriamin kanssa kahdestaan Ukkilaan kun siskoni ajoi vanhempani mökilleen Heinolaan. Oma Heinola reissuni saa valitettavasti odottaa seuraavaa Suomi matkaa. Rauhallinen oma ilta helteen kuumentamaa pihaa sisältä katsellen teki hyvää.

10.7. lauantaina ajelimme sydänystäväni kautta Turkuun siskoni luokse. Ihana lounashetki terassilla ja jatkoimme matkaa virkistyneinä.

11.7. sunnuntai meni kummipoikani rippijuhlien merkeissä.
(otin lauantain ja sunnuntain päiväkuvat toisella kännykällä enkä saa niitä siirtymään)
Myöhään illalla pääsin siskoni & ystävänsä M:n kanssa ulos nauttimaan kesäisestä Turusta ja jazz-musiikista. Siirryimme Vakkahuoneelta M:n luokse katsomaan jalkapallon MM:n viimeiset ratkaisevat hetket (turhaan olisimme pallon pyörittelyä aikaisemmin katselleetkaan), vielä kävely öisillä kaduilla Aurajokea ihaillen ja sitten nukkumaan.


Maanantai 12.7. kului mukavasti vaikka helteen vuoksi olin enimmäkseen sisätiloissa, serkukset kyllä nauttivat polskuttelusta altaalla ja kirmailusta puutarhaletkun alla

Tiistaina 13.7. sain varsinaisen vapaapäivän kun siskoni otti lapsikatraan mukaansa retkelle Maskuun ja meren rantaan. Ihana lankoni kyyditsi Turun keskustaan ja myös nouti kassialman illansuussa. Kävellenkään matka ei olisi sinänsä ollut pitkä, mutta kassit + helle ei mukava yhdistelmä.

Keskiviikon 14.7. vietin Miriamin ja kummitätini kanssa. Cafe Art'in cappuccinoa voin suositella ihan kaikille, jopa serkkuni joka ei ole ikänään ollut kahvin ystävä on siihen ihastunut. Saimme pöydän avoimen ikkunan vieressä ja jokinäkymä (vaiko viilentävä tuuli) sai prinsessankin mietteliääksi.

Jatkoimme kiireettä Maskuun viemään kukkia isovanhempieni haudalle. Nautin varjoisasta hautausmaasta ja rauhallisesta tunnelmasta, kertoivatkohan kuusen lukuisat kävyt jotain sanomaa? Päivästä jäi hyvä mieli, olemme kummitätini kanssa sukulaissieluja ja liian harvoin tulee kirjoitettua tai soitettua. Lupasin yrittää parantaa tapani.

Torstai 22.7. kului "kotosalla", mutta pääsin illalla vihdoin tutustumaan Ruskolla sijaitsevaan Loviisan aittaan. Mukaan tarttui mm. kyltti etupihallemme ajattelemattomia koiranulkoiluttajia varten... kuvaan kunhan saan paikoilleen.
Perjantaina lähdimme ajelemaan kohti Jämijärveä ja hääjuhlia. Pysähtelimme tarpeen tullen ja myöhään iltapäivällä saavuimme viehättävään Luomajärven hevoskievariin Oli ihana tavata hääparin lisäksi muita maailmalla asuvia yhteisiä ystäviä ja viettää upeaa hääjuhlaa. Morsian oli mitä hurmaavin ja sulhanen suorastaan liikuttavan upea. Miriam sai kunnian olla sormustyttönä vaikka ensin vähän pelottikin siinä vaiheessa kun bestman tuli sanomaan, että "the priest" haluaisi hänen kanssaan käydä asiaa läpi. Mutta hyvin meni. Varsinaisen seremonian aikana kuuman auringon alla oli hyvä välillä lepäillä äidin varjossa.

Sunnuntaina ajelimme aamiaisen jälkeen kohti Helsinkiä Ukkilaan. Maanantai kului pakkaillessa ja jutellessa. Illat ja yöt olivat äidilleni vaikeita, mutta jaksoin kuin ihmeen voimalla olla rauhoittava ja läsnä (enkä mm. tilannut aamuyöllä paniikkikohtauksen vuoksi ambulanssia äitini pyynnöstä huolimatta).

Valvomisesta johtuen tiistain paluumatka oli väsyttävä, mutta Miriam on loistava matkustaja ja kaksi viikkoa sujui ilman känkkäränkkäpäiviä. Oli hyvä tulla kotiin.

On ollut teitä blogistanian ystäviä ihan ikäväkin, mutta nyt viihdytettävä lasta ja pääsen kunnolla blogikierrokselle blogeihinne vasta huomen aamulla tai tänä iltana.

Nettitauko

Edessä todennäköisesti ainakin viikon, ehkä kahden, pääsemättömyys nettiin joten toivotan kaikille teille ihanille mukavaa eloa ja oloa.

Helsinki & Turku: täältä tullaan.

Kommenttini omana postauksena, syövästä huolimatta äitini on ookoo

En keksi uusia kiitoksen sanoja teille rakkaille blogiystävilleni, joten tässä kopio kommentistani teille kaikille ihanille. Leikkaa - liimaa, cut and paste.

"Uskon että enkelit ja rukoukset toimivat, sillä puhuin tänään äitini kanssa joka oli täysin rauhallinen ja positiivinen tämän aamuisen lääkärikäynnin jälkeen. Nyt hän odottaa paikkaa leikkausjonossa. Vanhemmilla ihmisillä kun solut uusiutuvat hitaammin niin tapahtuu myös syöpäsolujen leviämisen kanssa (kiitos Leena tästä tiedosta, minkä sitten äidillekin oli lääkärin toimesta kerrottu.)



Kun odotin äitini lääkärikäynniltä paluuta imuroin vahingossa sekä ala- että yläkerran ja leivoin kaksi pellillistä sämpylöitä / patonkeja sekä kolme pellillistä korvapuusteja. Sen lisäksi puhalsin Miriamin kanssa saippuakuplia, askartelin kortteja, käytin hänet lääkärissä, hain omat lääkkeet apteekista ja pesin koneellisen pyykkiä ja silitin kolmen koneellisen saaliin ..."

Ei ihmiselle enempää anneta kuin mitä jaksaa kantaa

mutta silti en jaksa ymmärtää miten vahva muka olen: äitini on sairastunut rintasyöpään.

Anteeksi teille läheisille, jotka täältä lukevat. En vain ole jaksanut soittaa, puhua - en tekstata.

Miksi? Miksi 78 vuotiaana pitää vielä syöpäkin kokea? (Edit: en siis tarkoita, että mikään ikä olisi "oikeampi" ja on äitejä, joilla pieniä lapsia ja sama sairaus - mutta jokainen varmaan kohdallaan miettii samaa, että väärä ikä. KAIKKI iät ovat vääriä) Miten hän jaksaa? Miten jaksaa isäni? Entä siskoni? Olin Suomeen menossa ihan toisissa itsekkäissä ja itsekeskeisissä tunnelmissa, nyt pitää olla vahva ja jaksaa tukea.

TIEDÄN etten ole yksin tämän kanssa. TIEDÄN, että teitä on monta jotka ovat itse olleet sekä tyttärenä että oman sairastumisen kanssa samassa tilanteessa. TIEDÄN myös, että kun rutiinitarkastuksessa varhaisessa vaiheessa (todennäköisesti) todettu, niin loistavat mahdollisuudet parantua. Silti...

Silitän, luen ja kommentoin blogeja, pyöritän arkea, siivoan, jaksan. Jaksan kun on pakko.