Tämä ei ole selitystä yhtään mihinkään yhtään kenellekään kunhan itsekseni höpisen.
Kun aloin blogata masennukseni alkumetreillä olin päättänyt, että blogi on itselleni terapiaa ja kirjoitan tänne viisi positiivista asiaa jokaisesta päivästäni. Niitä negatiivisia saattoi olla tuhat ja kaksi, mutta tänne sitten kirjoitinkin mitä esimerkiksi auton hajoamisessa keskelle risteyttä oli positiivista.
Mutta silloinhan olin myös sitä mieltä, että ihan itse tämän sairauteni parannan senkun vaan luen kaikki itsehoitoterapiakirjat ja muut ja käyn vähän kävelemässä raittiissa ilmassa. No, eihän siinä sitten niin kuitenkaan käynyt.
Yksi tärkeä asia mitä bloggaamisen aloitettua opin, oli se että en todella ole yksin. Siellä ruudun takana on paitsi tukijoita ja tsemppaajia myös niitä, jotka tietävät puolesta sanasta mitä tarkoitan kun kirjoitan, että "järkyttävä auringonpaiste, onneksi voin vetää verhot eteen".
Tällä viikolla pitäisi jaksaa tehdä töitä. Ainakin niin luvattiin viime viikolla, että keskiviikkona alkaisi uusi projekti, johon mut haluavat. Yhtenä päivänä toimistolle koulutukseen ja sitten saan hoitaa työn kotoa käsin. Ja tästä olen äärettömän kiitollinen. Työstä ei nimittäin ole mitään muuta stressiä kuin työmatkat ja kun teen töitä kotoa niin eipä tässä olohuoneen ja keittiön välillä kauheaa liikennettä yleensä ole.
Kukkaruukkuun on ilmestynyt koivu - ja ajattelin sen maahan istuttaa. Saan sitten juhannuksena riivittyä vaikka yhden lehden maljakkoon. Mutta tietysti voisin alkaa harjoitella bonsaikoivujen kasvatusta...
lopulta totesin, että kyllä se taitaa juustoa olla
ja kirsikkapuu puhkesi päivällä kukkaan, yli 2 viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna
