Siitä olen tuon koulun käytännössä erityisen iloinen, että perjantaisin ei anneta läksyjä - vähän ehkä enemmän jaettu neljälle päivälle, mutta viikonloput on vapaat. Hassua ajatella, että seitsemäs kouluvuosi jo kulumassa kohti loppuaan.
Aamulla kävin koulun varainkeruutapahtumassa, Miriamin ja vuotta vanhempien luokkalaiset olivat alkukeväästä istuttaneet kukan taimia, kasvattaneet ja huolehtineet niistä ja nyt myivät - loistava idea, paljon parempi mielestäni kuin se, että vanhempien leipomuksilla kerätään rahaa. Poikkeuksellinen päivä siis mulle, että tuli juteltua myös jonkun muun kuin kaupan kassan, Koon tai neidin kanssa.
Nyt yhtäkkiä tässä koneella tunsin itseni todella yksinäiseksi. Koo on ylitöissä ainakin puolilleöin ja lähtee takaisin todennäköisesti ennen kuin itse nousen ylös. Äärettömän harvinaista, ei lainkaan mun tapaista. Syvennyin tähän mielialaan ja mietin miksi ihmeessä? Yleensä muiden elo ja menot ei mua liikauta, mutta viikolla osallistuin (somessa) keskusteluun kuinka kiire kaikilla (?) muilla tuntuu olevan lasten ja omien harrastusten kanssa, kuinka joillain ei ole yhtään menotonta viikonloppua ennen syyskuuta jne. Mulla ei ole mitään muuta sovittua menoa kuin Suomen reissu kesäksi - 10 päivää, jolle en uskalla sopia mitään etten sitten pety
Toiveita toki on Suomen suhteen on; että pääsisin pulahtamaan Heinolassa lampeen, näkemään Turussa siskon perheen uusi vene ja käymään Tampereella. Mutta onnistuuko, siihen ei tällä hetkellä oma luottamus toiveiden toteuttamiseen riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti